tiistai 6. maaliskuuta 2012

Reppuselkäklaanin uusi jäsen

Reppuselkäiset ihmiset ovat epäkäytännöllisiä joukkoliikennevälineissä. He eivät ymmärrä ulottuvuuksiaan ja saattavat ajaa kanssamatkustajat tukaliin tilanteisiin. Reppuselät tönivät huomaamattaan, vievät kahden ihmisen verran matkustustilaa. Kuljen päivittäin useissa eri joukkoliikennevälineissä ja tämä jengi aiheuttaa minussa suurta ärtymystä.

Äitini Leila laukkuostoksilla.
Uusi reppu lähti tuolloinkin matkaan.

Osa ärsytyksestäni johtunee siitä, että äitini on osa reppuselkäisten klaania. Hän kantaa selässään valtavaa reppua, jossa raahaa joka päivä mukanaan kaikkea tarpeellista. Äitini mukaan reppu on laukkua käytännöllisempi, tilavampi ja parempi valinta selälle.

Olen itse kuulunut aina olkalaukkujengiin. Omistan kymmeniä laukkuja, jotka valitettavasti eivät sovellu nykyiseen arkeeni. Jotta pystyn yhdistämään erilaiset työprojektit, opiskelun ja niiden välillä sujuvan kulkemisen, tarvitsen mukaani joka päivä paljon tavaraa. Parhaimmassa tapauksessa mukanani kannan tietokonetta, vesipulloa, päivyriä, muistikirjaa, kansiota, eväitä, paria puhelinta, lompakkoa, avaimia, matkalukemista, jumppavaatteita... kaikkea tarpeellista siis.


Laukun näköinen reppuni ei ainoastaan
vedä sisäänsä liikuntavälineitä,
vaan myös toimii sellaisena. Kätevää
Selkäni alkoi valittaa iltaisin (no onpa kumma juttu edellistä listausta katsellessa), oikeastaan vain toinen puoli. En osaa kantaa laukkua kuin oikealla olalla. Ymmärsin tarvitsevani repun, jotta painolasti jakautuisi tasaisemmin koko selälle. Nielin tappioni ja tunnustin äidilleni repputarpeeni. Äiti oli ylpeä tyttärestään.

Reppuostokset eivät kuitenkaan sujuneet helposti. Kauppojen valikoimassa oli aina jotain vikaa. Reput näyttivät liikaa repuilta (voiko se olla ongelma? voi!). Olin jo luovuttanut, kunnes kesällä ratikassa kohtasin täydellisen yksilön. Se näytti laukulta, mutta olikin reppu. Rakkautta ensisilmäyksellä!

Olen käyttänyt ihanaa Marimekko-reppuani nyt neljä kuukautta. Rakkautemme kukkii edelleen. Kuljemme yhdessä joka paikkaan. Toisinaan se saa kaverikseen pienen olkalaukun tai kangaskassin, mutta useimmiten kuljemme ihan kaksin. Reppuni on toiminut jopa kahvakuulan korvikkeena työpaikkani aamujumpassa. Aikamoista!

Vaikka kuulunkin nyt reppuselkäisten klaaniin, otan repun aina selästäni noustessani joukkoliikennevälineeseen - ainakin ruuhka-aikana.

P.S. Äiti on aina oikeassa. Hän antoi myös luvan kuvansa julkaisuun.

Kirjoittaja on kulttuurituotannon opiskelija Aija Korhonen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti